Maanantaina juttelin mun hyvän ystävän kanssa siitä Hyvinkään ampumisturmasta. Tää ystävä on Hyvinkäältä kotosin ja välikohtauksessa kuolleet oli sen tuttuja. Puhuttiin, miten rankkaa on seurata vierestä toisen ihmisen surua. Samana iltana sain kuulla oman tuttuni kuolleen.
Aluks en ymmärtäny mistä oli kyse. En voinu yksinkertasesti käsittää sen olevan mahdollista, saatika totta. Näin mielessäni uudelleen ja uudelleen sen tilanteen ja kaiken sen pahan. Vasta seuraavana päivänä ymmärsin mitä oli tapahtunu ja sekös surullista olikin. Ei sille itkulle voinu mitään.
Tän tytön kuolema oli täys tapaturma. Auto-onnettomuus. Se jos joku pisti miettiin, miten ihan kenelle tahansa voi käydä huonosti - oli kuinka varovainen tahansa. Pitäis aina vaan muistaa elää täysillä, sillä tulevasta ei ikinä voi tietää.
Mulla ei ennen tätä ollu kokemusta kenenkään läheisen kuolemasta ja ehkä sen takia tää kolahti erityisen kovaa. Mulla on käyny ehkä tuuri, että se totuus elämästä kävi ilmi vasta nyt. Jokatapauksessa nää tapahtumat on kasvattanu mua ja muuttanu mun elämän suuntaa, opettanu arvostaan jokasta ihmistä mun ympärillä, jokasta hetkee, minkä saan täällä viettää. Ne on osottanu, miten tärkeetä on kertoo muille ihmisille kuinka tärkeitä ne on, ennen kun se on liian myöhästä. "Pahinta on just se, ettei kerenny sanoon hyvästejä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti