Sometimes you need those bad days, because it helps you truly appreciate the good ones.

Eilen väänsin kevään ensimmäiset väsymys-stressi-itkut. Neljä tuntia valmennuskurssilla ja siihen vielä täys työpäivä päälle, niin johan siinä alko oleen aineksia. Kotona odotti palkkakuitti, jossa komeili 60% verotukset ansiotulosta. Hyvin meni verokortin toimituksen kanssa.

Putkeen. Siinä sitä sitten istuttiin sängyllä ja väännettiin viimesiä läksyjä seuraavalle päivälle kyyneleet valuen ja nenä vetistäen. Facebookista löyty vielä yllätys kaverin isän kuolemasta, joten just niistetty nenä ja kuivatut silmät alko oleen taas samassa kunnossa, kun viis minuuttia edellisestä ittensä keräämisestä.

Astetta rankempi päivä. Se täytyy kyllä tän, ja yleisemminkin maanantaiden puolustukseks sanoo, ettei ne enää ookkaan ollenkaan niin kamalia päiviä! Se on nimittäin toi Mustat Lesket, joka meikäläiseen uppoo ainakin ihan kympillä. Varmaan todellinen mammashow, mutta mä venaan oikeen, että koska se taas tulee. Jaksaa päivän ja etenkin aamun ihan uudenlaisella energialla, kun tietää mikä siellä iltaysiltä odottaa.

Itkuun palatakseni, pakko myöntää, että tuli vähän yllätyksenä. Toisaalta lukemisen oon alottanu aikoja sitten, mutta on tässä nyt kuitenkin vielä yli kuukausi matkaa tarvottavana. Melko aikasin tuli nää purkaukset. Toivotaan, että myös jäisivät näihin vollotuksiin, jotta loppukevään sais sitten ressata ihan rauhassa - ilman mitään tunteidensa osottamista. Eihän sellanen ny oo mistään kotosin...




Tai sitten vaan alan muistuttaan päivä päivältä enemmän äitiä.

Muuten niin synkkään postaukseen vähän hempeemmät kuvat tältä päivältä, kun kuvailin sunnuntaina ostoskassissa kotiin lähteneitä uutuuksia. Molemmat ihanat pitsiunelmat, BikBok.

Kyllä minäkin syön aamupalaa

Syy, miks aikoinaan aloin kuvaamaan aamupaloja on yksinkertainen. Päivän tärkein ateria. No ei. Enemmänkin ehkä just päinvastasesta syystä. Nykyään tuntuu, että aina kun on tehny suurempia ponnisteluja sen oman ruokansa eteen (#selfmade, #eatingout), siitä täytyy ottaa kuva. #foodporn

Myönnän. Mua vähän kyllästyttää. Eikä oikeestaan ihan vähääkään. Miten sitä on ennen pärjätty, kun ei oo voitu kertoo kaikille mitä siinä omalla lautasella oikeen oli? Saati, kun kukaan ei oo voinu tykätä siitä mitä söit. #tagsforlikes



Voi Instagram minkä meille teit!Olkoon tämä tavallaan protesti, ja no, samalla pieni vinkki siitä, ettei aina tarvi syödä rasvatonta jogurttia pähkinäsekotuksella ja kauraleseillä pysyäkseen hyvässä kunnossa ja pitääkseen kiinni terveistä elämäntavoista. #healthy #foodOh yes, shocking, but true.

About clothing stores

Oon jo pitkään miettiny kirjottavani tästä aiheesta. Usein töissä ollessani tulee mieleen aina jotain uusia pointteja ja nyt vihdoin päätin koota ne ylös. Haluan painottaa, että läheskään kaikki ei käyttäydy niin huonosti, mitä saatan ehkä jossain kohdassa korostaa. En myöskään oo mitenkään takakiree tyyppi tai täynnä tätä hommaa, vaikka siltä hieman vaikuttaiskin. Nää asiat on pyöriny mun mielessä jo pidempään, ja toivonkin saavani tätä kautta ääneni kuuluviin ja ehkä teidät ajatteleen asiaa vähän laajemmin - mahdollisesti jopa opettaan jotain.

Oon työskennellyt nyt vaatekaupassa vajaan puoli vuotta. Hakiessani paikkaa keväällä ei mulla ollu aavistustakaan, mihin kaikkeen oon nokkani pistäny. Nyt sen on varsinkin huomannu, kuinka ainoostaan harvat oikeesti tajuaa millasta vaatemyyjän työ todellisuudessa on. Huom., nimenomaan todellisuudessa.

Yleinen ajattelutapa on se, että "Oi kun ois ihanaa olla vaan vaatteiden keskellä, myymässä kassalla vaatteita." Osittain tän takia vaatekauppoihin on niin suuri tunku ja hankalaa päästä. Mutta niin. Vaatemyyjän työ on paljon muutakin kun vaan kassalla viivakoodien skannailua. Työnkuvaan kuuluu muunmuassa uuden kuorman vastaanotto ja purkaminen sekä niiden varastoon sijottaminen, jatkuva myymälän siivous, sovituskoppien kunnossapito sekä sovittajien auttaminen, myymälässä asiakkaiden palveleminen, makutuomarointi sekä vaihtoehtoisten tuotteiden löytäminen SEKÄ ehkä kaikista useimmiten huomaamatta jäävä (itsekin tajusin merkityksen vasta jälkeenpäin), täyttäminen. Jotekinhan ne hyllyt täytyy ja kaikkia kokoja on lähes poikkeuksetta saatavilla.

Oon seurannut viimesen puolen vuoden aikana tarkemmin ihmisten käyttäytymistä ostotilanteessa sekä yleistä myymäläkäyttäytymistä. Valitettavan surullista katsottavaa ajoittain. Jos jotain tippuu, se on helppo jättää lattialle "kun myyjät on kuitenkin sitä varten" tai jonkun vaatepinon voi luvalla kääntää ympäri kunhan oma koko löytyy. Sovituskoppiin voi laiskuuden iskiessä jättää ne "ei-kelpuutetut" vaatteet - varsinkin sillon, jos edellinen on tehnyt samoin. Toinen ääripää on se, että jaksetaan kyllä viedä vaatteet paikoilleen, mutta laiskuus iskee siinä vaiheessa, kun esim ne epäsopivat housut pitäis kääntää ympäri. Jättäkää sitten vaikka mielummin sinne sovituskoppiin, kun jonnekkin "vähän sinne päin". Näin työntekijän näkökulmasta voin kertoa, ettei me myyjät oikeesti olla siellä vaan sitä varten, että jos teitä nyt sattuu huvittaan jättää vaatteet levälleen, niin me tullaan perässä ja siivotaan. Tottakai se on osa meidän työnkuvaa niinkun jo mainitsin, mutta uskokaa vaan, on meillä muitakin, jopa tärkeempiä velvollisuuksia.

Harvoin sitä tulee miettineeks sen kummemmin tilannetta kassalla. Sitä, kun asiakas tuo siihen ne tuotteet, mitkä haluaa ostaa. Henkilökohtasesti mulle osa sitä ostamisesta tulevaa hyvää oloo on se, kun ostokset pakataan siististi. Kuinka paljon parempi mieli ne on kotona ottaa pois kassista, kun se on nätisti viikatut eikä vaan nopeesti kassiin rytistetyt?! Malttia kassalla ihmiset, malttia! Sitä pankkikorttia ei välttämättä tarvi laittaa sinne koneeseen jo valmiiks odottamaan - kyllä se myyjä sitten jotenkin ilmottaa, kun aika on oikea. Näin vältytte myös ylimääräseltä huomiolta, kun kortinlukukone ei ala piippaamaan asetetun aikarajoituksen takia.

Alennusmyynnit ei anna oikeutta törkeempään käytökseen myymälässä. Samoja vaatteita ne on, oli ne alennuksessa tai ei. Yhtä paljon tai vähän kiire sulla on niiden vaatteiden takasinviemisen suhteen alennusmyyntien aikaan, kun muulloinkin. Ja jos haluat kokeilla useampaa aletuotetta kerralla, näät saman verran vaivaa yhden kun kahdenkin vaatteen poisviemiseen. Just sayin'...

Kaikesta huolimatta, rakastan mun työtä. Vaikka todennäkösesti muuttuvan elämäntilanteen takia joudun vähentään huomattavasti siellä käymistä, tuun aina kaipaan takaisin. Ja heti, kun tilanne vaan sallii, aion palatakin. Sillä tiedän, että mun paikka on siellä - kassan takana, palvelemassa hymyssä suin asiakkaita. Sovituskopilla, siivoomassa asiakkaiden jälkiä. Myymälässä, siistimässä ja laittamassa tuotteita esille. Varastossa, purkamassa kuormia. Ja ennen kaikkea, siellä kaikkialla, tekemässä teidät onnellisiksi.

photos: weheartit.com

Sometimes I wish I were a boy

En tiedä lakkaako kukaan enää nykypäivänä kynsiään vai käykö kaikki jo jossain kauneushoitolassa hoidattamassa nekin. Mä ite kuulun edelleenkin siihen vanhanaikasempaan itse lakkaajien ryhmään (jos siis se yhtenä neljäsosana vuodessa lakkaaminen lasketaan).

Tiedättekö (tai ehkä muistatteko) sen kirjottamattoman vakio -yhden pilalle menneen kynnen- säännön? Miten turhauttavaa? Kun oot vihdoin saanu kaikki lakattua ja vielä mielestäs kuivatettua ja sitten pääset muihin hommiin niin eikö sen yhden sormen viimestään siinä vaiheessa törkkää johonkin. Ja joo, kyllä käytän sitä kuivattavaa päällyslakkaa.

Ei tää muuten ehkä menis niin tunteisiin, mutta äsken lakatessa se yhden sormen sääntö päätti viisinkertastua. Viis kymmenestä, puolet!!! Ei mullakaan kyllä hyvin mee...



Kynsistä hiuksiin. Kokeilin tossa yks päivä  tota valkkinutturaa. Oli se kuuluisa bad hair day ja pakko jotain noillekkin nyt oli tehdä. Ei siinä, nopee kun mikä ja ihan kivalta se omaan silmään näyttää. Joskus taitais vaan olla helpompaa olla mies.

Time is money, only difference is I own it

Tiedättekö sen tunteen kun huomaa tehneensä jotain väärin? Eipä tarvi olla vakavakaan juttu, mutta jos se tapahtuu aamusta, on v-kerroin vähintään triplat normaalista. Ja yleensähän se tapahtuu heti aamusta. On ne herätyskellot välillä niin vaikeita...

E-ei, en nukkunu pommiin. Olin sen sijaan illalla unipöhnässä laittanut kellon tuntia liian aikasin soimaan. Aivan kamalaa. Mutta kyllähän se nyt ketutti! Tunti enemmän unta on melkein sama kun voittais lotossa. Viimestään siinä vaiheessa kun peilistä tuijottaa panda, tajuaa miten hyvää se tunti ois tehny. Ens kerralla sitten...hmph.

Jäipähän ainakin aikaa avautua siitä tännekkin. Tässä nyt muutamia viimeaikasia kuvia instagramista (ellllu). Saadaan tällekkin kirjotukselle joku järki.

Pari takkia

Tiedättekö, alan pikkuhiljaa kyllästyyn aikalailla Instagramiin. En niinkään siihen kuvaamiseen taikka mun seuraamien henkilöiden uusimpien kuvien kattelemiseen, mutta siihen, kun niitä kuvia pyörii nykyään myös täälä blogeissa. On ihan ookoo joskus laittaa joitain kuvia, mutta vähän kyllä noi viikottaiset Instaweek-postaukset alkaa tökkiin. Tiedän kyllä, ettei niitä tarvii lukea, jos ei miellytä ja niin oonkin jo pari kertaa tehny. Onko jollain muulla samoja fiiliksiä?

Instagram ei kyllä hirveesti liittyny aiheeseen, mutta ei se kai haittaa. Oikee asiahan mulla oli nää pari takkia, mitkä on nyt tässä viime viikolla löytäneet tiensä mun naulakkoon. Vaalee on perinteisesti H&M:ltä ja tumma sitten Milanon Zarasta. Kyllä noita Suomestakin löytyy, on löytyny jo varmasti hetken aikaa, mutta ulkomailta ostettuhan on aina niin paljon kivempi...

Tollasia vaaleen takin tyylisiä kevyttoppatakkeja oli Milanossa varmaan joka toisella. Ihan sama oliko päällä hame, shortsit tai farkut, löyty yläosasta tollanen. Erityisesti just beigenä tai mustana. Jonkun verran oli myös punasia. Eipä tolla Suomen talvessa pärjää, mutta Italiassa varmaan ihan hyvinkin. Ja täälläkin kyllä justiinsa tähän aikaan vuodesta, ehkä myös kevällä. Niin, ja jos hinta on 25€, niin ehkä se on arvonsa veronen. Tai jopa enemmän.

Rebuilding my life

//VUODATUS

Tiistaina nousin väärällä jalalla. Tässä tapauksessa se tais kuitenkin olla oikee, sillä kuvittelisin laittavani vasemman jalan ensimmäisenä maahan. Oikeestaan kirous lähti jo edellisestä illasta, kun en saanu unta millään. Aamulla väsytti ja jo ennen aamutreenejä suunnittelin jättäväni ne seuraavana päivänä väliin. Ilmeisesti kuvittelin sen helpottavan oloa. Kokonaisuudessaan aamun treeni meni ihan penkin alle, väsymyksen takia ei pystyny keskittymään alkuunkaan ja suoritusteho oli käsittämättömän huono. Hävetti.

Koulun jälkeen oli tarkotuksena mennä ystäväni kanssa kaupungille ostaan paitaa keskiviikon kuvaukseen. Oli hienoo huomata bussipysäkillä, että lompakkoo ei oo missään eikä pennin pyörylää taskusssa. Siinä sitten täys peeaana lainasin ihanalta kaveriltani sen verran rahaa, että pääsin edes äitini työpaikalle hakemaan apua. Tällä kertaa hävetti vielä enemmän. Ja kaiken lisäks tuli kevyesti spurgu olo GinaTricotin kassalla, kun myöhemmin kaivelin rypistyneitä seteleitä takin taskusta... Never again!

Olin jo henkisesti valmistautunu siihen, että illan treeneissä vois tapahtua mitä tahansa. Nilkan pyörähtämiset sun muut olin käyny jo mielessä läpi - ihan vaan ettei tulis sitten yllätyksenä. Ihme kyllä sieltä selvisin hengissä! Kotona odotti katastrofi: lompakkoa ei näy missään. Olin lukenut koulun facebook-sivuilta, että kahdella tytöllä oli päivän aikana lompakko kadonnu, mutta vasta illalla kotona mun oli pakko hyväksyä sama fakta. Sinne meni. Kaikki.

Voitte kuvitella minkälainen pyörremyrsky mun pään sisällä sinä iltana vyöry. Kävin läpi tunteet surusta vihaan, enkä voinu muuta kun alkaa soittelemaan erinäisiä paikkoja läpi. Pankkikortin kuoletus, uuden tilaaminen, poliisi, löytötavaratoimisto, koulu... En olis ikinä uskonu minkälainen vaiva siinä hommassa on. Vielä on edessä jokaikisen mahdollisen kortin uudelleen tilaaminen ja maksaminen. Niin...

Tässä on nyt pari päivää vietetty lompakotonta elämää. Tai oikeestaan elämää ilman mitään todistetta henkilöllisyydestä, elämää ilman bussikorttia; no, mitä tahansa korttia. Luonteeltaan periksantamaton minä, oon alottanu jo salapoliisihommat ja tehny vähän taustatutkimusta, rikosilmotuksen lisäks. Huomenna aion napata varkaat kiinni itse teossa. Tässä kolmen päivän sisään kun on alkanut katoamaan jo sitten ihan meikkipusseista alkaen hajuvesiin ja koruihin. En muuten ikinä ois uskonut, että tällä koulutusasteella enää vastaavaa vois tapahtua! Maailma on paha, ei siitä mihinkään pääse.

Teen julkisen lupauksen, etten lepää, ennen kun varkaat on saatu kiinni ja vastuuseen teoistaan. Aion vaatia takasin jokaikisen kolikon, etusetelin ja valokuvan, jotka mun lompakko sisälsi. Itse lompakosta puhumattakaan. Sen jälkeen, tulee kyllä harvinaisen pitkä vuosi kyseisille lahopäille.

Just because nobody messes with me!