Tiistaina nousin väärällä jalalla. Tässä tapauksessa se tais kuitenkin olla oikee, sillä kuvittelisin laittavani vasemman jalan ensimmäisenä maahan. Oikeestaan kirous lähti jo edellisestä illasta, kun en saanu unta millään. Aamulla väsytti ja jo ennen aamutreenejä suunnittelin jättäväni ne seuraavana päivänä väliin. Ilmeisesti kuvittelin sen helpottavan oloa. Kokonaisuudessaan aamun treeni meni ihan penkin alle, väsymyksen takia ei pystyny keskittymään alkuunkaan ja suoritusteho oli käsittämättömän huono. Hävetti.
Koulun jälkeen oli tarkotuksena mennä ystäväni kanssa kaupungille ostaan paitaa keskiviikon kuvaukseen. Oli hienoo huomata bussipysäkillä, että lompakkoo ei oo missään eikä pennin pyörylää taskusssa. Siinä sitten täys peeaana lainasin ihanalta kaveriltani sen verran rahaa, että pääsin edes äitini työpaikalle hakemaan apua. Tällä kertaa hävetti vielä enemmän. Ja kaiken lisäks tuli kevyesti spurgu olo GinaTricotin kassalla, kun myöhemmin kaivelin rypistyneitä seteleitä takin taskusta... Never again!
Olin jo henkisesti valmistautunu siihen, että illan treeneissä vois tapahtua mitä tahansa. Nilkan pyörähtämiset sun muut olin käyny jo mielessä läpi - ihan vaan ettei tulis sitten yllätyksenä. Ihme kyllä sieltä selvisin hengissä! Kotona odotti katastrofi: lompakkoa ei näy missään. Olin lukenut koulun facebook-sivuilta, että kahdella tytöllä oli päivän aikana lompakko kadonnu, mutta vasta illalla kotona mun oli pakko hyväksyä sama fakta. Sinne meni. Kaikki.
Voitte kuvitella minkälainen pyörremyrsky mun pään sisällä sinä iltana vyöry. Kävin läpi tunteet surusta vihaan, enkä voinu muuta kun alkaa soittelemaan erinäisiä paikkoja läpi. Pankkikortin kuoletus, uuden tilaaminen, poliisi, löytötavaratoimisto, koulu... En olis ikinä uskonu minkälainen vaiva siinä hommassa on. Vielä on edessä jokaikisen mahdollisen kortin uudelleen tilaaminen ja maksaminen. Niin...
Tässä on nyt pari päivää vietetty lompakotonta elämää. Tai oikeestaan elämää ilman mitään todistetta henkilöllisyydestä, elämää ilman bussikorttia; no, mitä tahansa korttia. Luonteeltaan periksantamaton minä, oon alottanu jo salapoliisihommat ja tehny vähän taustatutkimusta, rikosilmotuksen lisäks. Huomenna aion napata varkaat kiinni itse teossa. Tässä kolmen päivän sisään kun on alkanut katoamaan jo sitten ihan meikkipusseista alkaen hajuvesiin ja koruihin. En muuten ikinä ois uskonut, että tällä koulutusasteella enää vastaavaa vois tapahtua! Maailma on paha, ei siitä mihinkään pääse.
Just because nobody messes with me!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti