Sometimes you need those bad days, because it helps you truly appreciate the good ones.

Eilen väänsin kevään ensimmäiset väsymys-stressi-itkut. Neljä tuntia valmennuskurssilla ja siihen vielä täys työpäivä päälle, niin johan siinä alko oleen aineksia. Kotona odotti palkkakuitti, jossa komeili 60% verotukset ansiotulosta. Hyvin meni verokortin toimituksen kanssa.

Putkeen. Siinä sitä sitten istuttiin sängyllä ja väännettiin viimesiä läksyjä seuraavalle päivälle kyyneleet valuen ja nenä vetistäen. Facebookista löyty vielä yllätys kaverin isän kuolemasta, joten just niistetty nenä ja kuivatut silmät alko oleen taas samassa kunnossa, kun viis minuuttia edellisestä ittensä keräämisestä.

Astetta rankempi päivä. Se täytyy kyllä tän, ja yleisemminkin maanantaiden puolustukseks sanoo, ettei ne enää ookkaan ollenkaan niin kamalia päiviä! Se on nimittäin toi Mustat Lesket, joka meikäläiseen uppoo ainakin ihan kympillä. Varmaan todellinen mammashow, mutta mä venaan oikeen, että koska se taas tulee. Jaksaa päivän ja etenkin aamun ihan uudenlaisella energialla, kun tietää mikä siellä iltaysiltä odottaa.

Itkuun palatakseni, pakko myöntää, että tuli vähän yllätyksenä. Toisaalta lukemisen oon alottanu aikoja sitten, mutta on tässä nyt kuitenkin vielä yli kuukausi matkaa tarvottavana. Melko aikasin tuli nää purkaukset. Toivotaan, että myös jäisivät näihin vollotuksiin, jotta loppukevään sais sitten ressata ihan rauhassa - ilman mitään tunteidensa osottamista. Eihän sellanen ny oo mistään kotosin...




Tai sitten vaan alan muistuttaan päivä päivältä enemmän äitiä.

Muuten niin synkkään postaukseen vähän hempeemmät kuvat tältä päivältä, kun kuvailin sunnuntaina ostoskassissa kotiin lähteneitä uutuuksia. Molemmat ihanat pitsiunelmat, BikBok.